Blogi

Marike sai tehtyä kotisivut, mihin tuli uusina toimintoina blogi ja vieraskirja. Pitäähän tätä blogia nyt testata, miten se toimii.

Olen aina rakastanut sadepäiviä. Haen nytkin tunnelmaa, jota koin joskus lapsuuden sadepäivillä; katsellen ikkunasta ulos tummaa taivasta ja kokea samaan aikaan kodin lämpö.

Vilttiin kääriytyminen tuntuu hyvältä.

Tänään on kuitenkin ollut jotenkin poikkeuksellisen vetämätön olo. Huomasin nukahtaneeni sohvalle ja herääväni niskat hieman linkussa. Ajatukset kulkeutuvat jälleen hoitamattomiin asioihin. Miten niitä riittääkin niin paljon. Pitääkö ottaa lista käyttöön, mietin? Jonkinlainen lista voisikin auttaa tämänhetkistä kaaosta, mitä päässäni pyöritän.

Aloitetaan Liekistä.

Aika moni on lukenut pokkarin loppuun. Minulla on tekstistä hyvin ristiriitainen olo. Kiireellä tuotettu kirjanen on täynnä kirjoitusvirheitä, pientä epäloogisuutta ja ulkoisia rempsahduksia.

Rempsahdus, hmm, onpas siinä hyvä sana kuvaamaan tämän hetkistä olotilaa. Elämä on kuin verho, joka roikkuu puoliksi kiinnitettynä tankoonsa. Rempsahtaen ja tehden mutkan kokonaiskuvaan.

No, miten sen verhon saa aseteltua takaisin tankoonsa? Korjaamalla. Niin se on tehtävä Liekillekin. Korjata tekstiä ja lähettää uusi teksti eteenpäin. Ja kun olen korjannut tekstin, voi käännöstyö alkaa.

Nyt olen saanut jo yhden asian päässäni eteenpäin. Liuta muita juttuja odottaa arkea. Jotta saisin aikaa korjaustyölle, on minun annettava aikaa myös itselleni. Sen sijaan, että täytän tämän hetkisen elämäni kaikella mahdollisella tekemisellä ja miettimisellä, on aika laittaa asiat järjestykseen.

Yksitellen.

Huomenna jatkuu taas dekkarin kirjoittaminen. Ajattelin, että saisin kesällä kirjoitettua tarinan loppuun, mutta toisin kävi. En avannut koko kesänä tiedostoa.

Oon tuskastellut tämän tarinan kanssa kauan. Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa erään ihmissuhteen päättyessä. Se oli ehkä jollain tavalla mun tapa käsitellä pettymystä ja sitä myllerrystä, mitä kävin elämässäni viisi vuotta sitten. Jotkut tarinan henkilöt ovat saaneet inspiraationsa osittain todellisista hahmoista.

Tänään aukaisin tarinan taas ja luin sen. Näen tekstin jotenkin ihan eri tavalla kuin ennen. Ajattelen nyt, että tää jää mun omaksi terapiakirjaksi, henkilökohtaiseksi viharakkauspainokseksi. Siihen ei ole päässyt tutustumaan kuin kourallinen ihmisiä: kirjoitusryhmän poppoo ja oma perhe.

Toinen osa minusta sanoo, että haluaisin julkaista sen, miksipä ei. Tarina on fiktiivinen ja ajoittain jopa epätodellinen, yliampuva ja yliviihteellinen "aivot narikkaan" pläjäys. Sellanenhan mäkin oon, ainakin niille, ketkä eivät mua tunne.

Tää syyskuu on jotenkin aina mulle henkisesti rankkaa aikaa. Ensi viikolla on taas se viikonloppu, kun menetin molemmat veljet lähes päivälleen vuoden välein.

Ensi viikolla olen saattamassa haudan lepoon myös yhden sellaisen ihmisen, joka on tehnyt eläessään minuun suuren vaikutuksen elämänviisaudellaan ja olemuksellaan.
Hänen karismansa oli niin suuri, että kirjoitin tähän tarinaani, jo vuosia sitten, hänen persoonastaan inspiroituneena fiktiivisen sivuhahmon.
Haluan jakaa tämän pienen tarinanpätkän ikuisuusprojektistani myös teille.
Billin muistoa kunnioittaen.

- Becca, Robert huudahti kesken kaiken.
- Niin, Bob? Rebecca nosti kulmiaan ja siemaisi vielä viimeiset tilkat kahvia kupistaan.
- Tuolla rannassa. Siellä on jotain. Kelluuko siellä jokin? Robert katseli huolestuneena rantaan päin.
Rebecca siristeli silmiään ja yritti nähdä ilman kaukolasejaan pidemmälle. En näe yhtään mitään, hän ajatteli. ”Alkaako Bobin muisti jo pätkiä. Ehkä hän näkee harhoja.” Rebecca ajatteli.
- Katso nyt! Siellä on jotain. Menen katsomaan, Bob intti ja nousi tuoliltaan.

Vastahakoisesti Rebecca laittoi kupin tiskikoneeseen seuraten Robertia ulos portaita pitkin rantaan.

Aallot liplattivat tuulen tuodessa ne rantaan. Rebecca ja Robert näkivät molemmat matkalaukun. Vetolaukussa kahva oli ulkona, mutta muuten se oli visusti kiinni. Rebecca mietti. ”Hän oli nähnyt laukun jossain, mutta missä?”

Robert asteli varmoin ottein lähemmäs matkalaukkua ja aukaisi vetoketjun. Molemmat, sekä Robert että Rebecca olivat yllättyneitä. Laukku oli tyhjä.

"Hiljaa saapuu yö.
Sydänyö.
Kuu palaa kilpaa soihtuna.
Avaruuden meri hukuttaa.
Viimeisen liekin.
Hiljaa poistuu yö.
Vieden kaiken mennessään"
-mie-
(Testinäyte tulevasta kirjasta, työnimenä Tulenliekki. Meitsi dekkarikirjottajana...🙈)